Pauli Lyytinen: Lehto/Korpi (FI)
Viime keväänä Suomen merkittävintä jazz-tunnustusta tavoitteli viiden joukossa myös kaksi poikkeuksellista levyä, jollaisia ei julkaista Suomessa joka vuosi edes yhtä. Ja vielä poikkeuksellisempaa oli, että Emma-palkinnosta päättänyt asiantuntijatuomaristo valitsi niistä voittajaksi toisen, saksofonisti ja säveltäjä Pauli Lyytisen soololevyn Lehto/Korpi (2024). Se toinen soololevy oli saksofonisti ja säveltäjä Heli Hartikaisen Chronovariations (2025), jonka Suomen arvostelijain liitto palkitsi huhtikuussa puolestaan omalla vuotuisella tunnustuksellaan, Kritiikin Kannuksilla.
Soololevy on epämääräinen käsite, jolla viitataan harvoin soitinsooloihin tai edes siihen, että tekijäksi ilmoitettu muusikko on ainoa. Mutta Pauli Lyytisen (s. 1983) kaksipuolinen Lehto/Korpi on soololevy kirjaimellisesti. Hän on säveltänyt ja soittanut kaiken yksin sekä tavallaan myös sooloilee määrittelemissään kehyksissä, erilaisissa metsätyypeissä. Lehto ja Korpi ovat siis teoksia luonnosta sekä jossain määrin luonnossa, sillä Lyytinen hyödyntää joissakin kohdin itse tekemiään kenttä-äänityksiä. Metsä rahisee, tihkusade sihisee, linnut visertävät ja ainakin yhdessä Korven kappaleessa kuulostaa siltä, kuin Lyytinen kaakattaisi sopraanosaksofonillaan etäällä ääntelehtivän joutsenen kanssa – samaan aikaan ja samassa maisemassa.
Tampereen hirsikattoisella ja puulattiaisella Telakalla tämä kappale sulautuu tietysti osaksi toisenlaista maisemaa, kaupunkiluontoa. Mutta ehkä mielikuvitusta vähän venyttämällä voi mieltää olevansa mökillä, jonkin järven rannalla.
